Ensimmäinen työharjoittelupäivä

Tänään aloitettiin työharjoittelu paikallisessa orpokodissa. Paikallinen opiskelija lähti opastamaan meitä harjoittelupaikkaamme, joka sijaitsi parin kilometrin päässä asunnoltamme. Matkan varrella nähtiin myös ns. rikkaiden alue, jonka huomasi jo kyllä ilman sanomattakin. Jokaisen talon ulkopuolella oli vartija ja itse talot olivat suuria kartanoita. Täällä ei ole erikseen jalkakäytäviä, joten kävelemme yleensä tienpientareella.

Heh heh, taisi tämän jälkeen koko porukka siirtyä kävelemään tien puolelle. Onneksi tämä kaveri oli kuollut.

Paikka näytti ulkoa päin todella siistiltä ja heti portista sisälle päästyämme meitä oli useampi lapsi jo odottelemassa. Orpokodissa asui 0-3v vauvoja sekä kehitysvammaisia lapsia. Ensimmäisen viikon olen kehitysvammaisten puolella ja ensi viikolla päästään hoitamaan vauvoja.

Alkuinfon jälkeen meidät vietiin pieneen luokkahuoneeseen, joka oli n. 1/4 huoneen kokoinen, johon itse olen kouluissa aina tottunut. Lapset villiintyivät valtavasti vieraista ja kyllä desipelitkin hipoivat huippuaan. Lapsille pidettii aamunavaus, jossa he lauloivat yhdessä ohjaajiensa kanssa ja samalla kerrattiin päivän ohjelmaa. Välillä tuntui hieman ahdistavalta, kun lapset kävivät heti iholle ja välillä käsi kävi jopa opettajamme laukulla. Tuntui hieman pahalta, että lasten kanssa täytyi toimia hiukan varauksella, koska emme tienneet heidän taustoistaan tai mahdollisista sairauksistaan mitään. 

Aamunavauksen jälkeen lapset lähtivät vetämään meitä ulos huoneesta ja ohjaaja kertoi meidän kaikkien lähtevän kävelylle. Suurin osa lapsista oli pyörätuoleissa, joten olimme hyvinä apulaisina ohjaajille. Aurinko paistoa kävelyretken aikana kuumimmillaan, eikä lapsilla ollut minkäänlaista aurinkosuojaa päässään. Koitimme kysellä, olisiko lapsille ollut lakkeja tai muuta auringonsuojaa, mutta kaikki tuntuivat ohittavan kyselyt taitavasti. Pysähdyimme tienpientareelle varjoon, johon ohjaajat levittivät vilttejä lapsille. 

Tämän jälkeen alkoi tanssi ja laulu. Oli jännä nähdä kuinka ohjaajat heittäytyivät lasten kanssa, välillä he konttivat asfalttia pitkin laulun tahtiin. Muutama lapsista tuli hakemaan meitäkin tanssimaan, eihän sitä kehtautunut kieltäytymäänkään. Tanssin jälkeen oli lasten evästauko. Evääksi heille oltiin varattu keksejä sekä maissinaksuja. Nuorin lapsista oli 19kk ikäinen, mutta 6kk ikäisen vauvan tasolla. Oli karua nähdä, kuinka välipalaksi hänelle annettiin keksejä, joista oli yhdessä veden kanssa tehty velliä. Lapsi oli kaiken lisäksi todella rohiseva ja limainen, joten kauhulla saatiin odottaa tukehtuisiko hän ruokaansa. Evästelyn jälkeen lähdettiin takaisin talolle. Tulomatka oli eri show, kun lapset ja ohjaajat lauloivat ja tanssivat pitkin teitä. Ohjaajat kiittelivät meitä jälkeenpäin, kun olimme auttaneet heitä pyörätuolien kanssa. He kertoivat, että oli tärkeää lapsille saada tanssia ohjaajien kanssa. Näkihän sen kyllä lasten ilmeistäkin, kuinka he olivat nauttineet.

Loppupäivä menikin vain istuskellessa, kun osa lapsista meni nukkumaan ja muut katsoivat elokuvaa. Opettajamme tuumasi, että lähdettäisiin kahden paikkeilla takaisin asunnolle. Jotenkain olisin odottanut, että harjoittelupaikka olisi ollut karumpi. Oppimisen kannalta paikka ei välttämättä ole parhain mahdollinen, koska se on mielestäni aika lailla Suomen päiväkotien tapainen. Tähän syynä saattoi kyllä olla, että paikan omisti brittipariskunta. 

Illalla pääsimme paikallisen "taksin" kyytiin. Täällä kuljetaan mopoauton tapaisella avomallilla, joita kutsutaan tuktukeiksi. Meitä oli kuskin lisäksi kyydissä neljä. Välillä tuktuk tuntui kaatuvan, kun tiet olivat erittäin kuoppaisia ja vinoja. Matkan päämääränä oli Megamarket, joka on paikallinen iso ostoskeskus. Käytiin ostamassa sieltä illaksi ruoat ja painuttiin kämpälle.

Tuktuk

Seuraavaksi meillä onkin ohjelmassa moskiittojen tappoa ja verkkojen asettelua paikoilleen. 

Ja muistakaa kysellä, jos mieleen juolahtaa jotain!