Harkkakuulumisia

Viimeiset viikot ovat kuluneet tiiviisti työharjoittelussa ja työpäivän jälkeen on ollut yleensä niin väsynyt, että on saanut kaatua suoraan sänkyyn. Harjoittelu on ollut henkisesti todella raskasta. Meillä ei ole ollut ohjaajaa, vaan meidät on passitettu jonnekkain puolelle osastoa. Lääkehoitoon emme mielellään halunneet osallistua, koska he tekivät neuvoistamme huolimatta sen väärin. Opettajat toivoivat, että pyrkisimme opettamaan Suomen tapoja. Tämä ei kuitenkaan onnistunut, koska paikallisia ei kiinnostanut oppia meiltä mitään uutta. Välillä ollaan turhauduttu todella paljon, koska meille ei ole riittänyt tekemistä.
Mutta kerrompa vähän meidän työpäivästämme osastolla:
Työt alkavat 7:30, mutta joudumme lähteä jo seitsemän maissa. Työmatka ei itsessään ole kovin pitkä, mutta matatu saattaa pysähdellä matkan aikana muutaman metrin välein. Osastolle päästyämme käymme vaihtamassa vessassa työvaatteemme ja menemme odottamaan raporttia. Raportin pitäisi alkaa tasan puolelta, mutta paikalliset ovat yleensä hieman myöhässä. Osa työntekijöistä tulee tiputellen raportille, mutta se ei tunnu ketään haittaavan. Raportti luetaan kaikkien potilaiden kuullen ja siinä kerrotaan potilaan nimi, yön tapahtumat ja kehon lämpötila. Raporttiin kuluu aikaa vähintäänkin se tunti, riippuen osaston potilasmäärästä. Aamuraportin jälkeen osastonhoitaja kerää kaikki työntekijät kokoon ja kertoo tarvittaessa yhteisistä asioista. Tämä hetki päättyy aina rukoukseen.
Aamuhömpötysten jälkeen aloitetaan lääkekierrokset. I.V.-lääkkeet laittaa sairaanhoitajaopiskelijat, mutta kaikki muut täytyy lasten omaisten hakea itse sairaala-apteekista. Hoitajien tehtävänä on lähinnä kysyä, ovatko he hakeneet lääkkeen ja antaneet oikean määrän, oikeaan aikaan. Joskus omasilla ei ole varaa hakea lapselle lääkkeitä. Opiskelijoiden lääkkeidenantoa täällä valvo kukaan, mikä on meidä mielestä ollut todella vastuutonta.
Lääkekierrosten jälkeen parin ekan viikon ajan osallistuimme lääkäreiden kierrolle, koska luulimme paikallistenkin sairaanhoitajaopiskelijoiden tekevän niin. Kierrosta ei ollut meille mitään hyötyä, koska lääkärit puhuivat niin hiljaa, ettemme saaneet mitään selvää ja kierrolla oli meidän lisäksemme lähemmäs 20 ihmistä. Lopun päivää leikimme lasten kanssa, seisoimme ja seurailimme osaston tilannetta, koska paikalliset täyttivät potilaiden papereita.
Neljän viikon aikana ei olla työpäivän aikana käyty vessassa kuin kerran, koska osastolla ei ollut kuin reikävessa ja reiän vierusta yleensä aivan virtsassa. Käytimme sitä taktiikkaa, ettemme juoneet työpäivän aikana paljoa mitään, vaikka tämäkään ollut paras vaihtoehto. Päivän aikana söimme aamupalan jälkeen vasta seuraavan kerran kotona. Osastolla ei erikseen ollut mitään paikkaa, jossa ruokailla.
Vaikka osastoharjoittelusta ei paljoa saanut käytännönoppia, oli se kuitenkin mukava kokemus. Osastonhoitaja oli todella kultainen ja piti meidän puoliamme, eikä vaatinut meiltä liikoja. Hän sanoi heti, että meidän tulee ottaa kaikki irti koko harjoittelusta ja sairaalassa olosta. Viimeisenä harjoittelupäivänä kerättiin iso joukko lapsia ja vietiin heidät leikkihuoneeseen piirtämään ja värittämään. Lapset olivat todella innoissan ja osa lapsista ei ollut ikinä päässyt värittämään tusseilla. Lapsista oli myös todella hauskaa se, että otimme heidän piirrustuksistaan kännykällä kuvia.
Meidän piti viimeisellä viikolla mennä lasten syöpäosastolle, mutta se täytyi jättää välistä, koska olin flunssassa. Harjoittelun aikana pääsimme myös käymään leikkausosastolla, koska muut tytöt olivat siellä harjoittelussa. Maijun kanssa heitettiin aiemmin jo vitsiä, että meidän kaikissa harjoitteluissa nähdään vaan lapsia ja naisia. Tämä piti leikkurissakin paikkansa, koska näkemämme leikkaukset olivat kohdun kasvaimen poisto sekä keisarileikkaus. Kuvia itse sairaalasta ei ole, koska osasto oli suurimman osan ajasta niin täynnä, että kuvan ottaminen oli mahdotonta.
Kuvia ei näihin kuulumisiin nyt tällö kertaa tule, koska kirjoitan tätä Mombasasta käsin. Kisumussa ei ole aurinko paistanut, joten oli mukava lähteä oikein kunnon rantalomalle.

Useamman viikon kuulumiset

Yhteistyö internetin ja bloggerin kanssa ei ole kunnolla luonnistunut ennen tätä, joten täältä pesee heti useamman viikon kuulumiset.
Saatiin kolme viikkoa sitten pientä taukoa harjoitteluihin, koska osallistuimme konferenssiin. Konferenssi kesti koko viikon ja sen aikana oli esityksiä eri aiheista sekä muutamia vierailuita. Meille napsahti Maijun kanssa pesti kertoa sairaanhoitajakoulutuksesa Suomessa. Aloitimme työn tekoa hyvissä ajoin, mutta luonnollisesti suurin osa työstä tehtiin vasta edellisenä iltana. Ensimmäisenä päivänä kiiruhdimme tukka putkella kohti Kisumu hotellia ja paikalle päästyä salissa oli meidän lisäksi vain suomalaisa opiskelijoita. Konferenssin alku myöhästyi melkein joka päivä vähintäänkin sen puoli tuntia ja aloituksen jälkeen väkeä saapui tiputellen huoneeseen.

 

Konferenssiviikko oli suurimmaksi osaksi istumista ja se tuntui välillä erittäinkin puuduttavalta, koska oltiin totuttu olemaan jalkeilla työharjoitteluissa. Välillä keskittyminen esityksiin pääsi karkailemaan ja sen seurauksena päästettiin luovuus valloilleen. Osa esityksistä oli todella mielenkiintoisia ja konferenssin lopuksi saimme CD:n kaikista viikon aikana olleista esityksistä.

Torstaina pääsimme paikalliseen museoon, jossa oli museohömpötyksien lisäksi myös eläimiä. Oli mielenkiintoista päästä näkemään paikallinen museo, vaikka koko alueen kiersikin läpi nopeasti. Museossa oli meidän kanssa samaan aikaan useita paikallisia kouluryhmiä ja välillä tuntui oppilaiden mielenkiinnon olevan enemmän meissä kuin itse museossa.

Perjantaina lähdimme heti aamusta vierailemaan Kogelossa. Matkan päämääränä oli Barack Obaman isän synnyinkoti, jossa presedentin mummo vielä asustelikin. Matkaa kylään oli n. 70km, mutta tämakin matka kesti vähintäänkin sen pari tuntia. 

Ennen perille päästyämme jouduimme tekemään pienen vessatauon, jolloin saimme maistaa myös sokeriruokoa. Oli huvittavan näköistä, kun suuri ryhmä suomalaisia opiskelijoita syljeskeli sokeriruo'on palasia ikkunasta pihalle. Ulkonäkö ei näyttänyt kovin houkuttavalta, mutta maistui kyllä sitäkin paremmalle!

Kogelon kylä oli saanut sähköt ja asfalttitiet heti sen jälkeen, kun Obama oltiin valittu presidentiksi. Itse Mama Obaman tontti oli suuri ja sitä ympäröi rauta-aitaus. Meille sanottiin, ettei hänen luonaan saisi ottaa valokuvia ja kaikki kännykät sun muuta tulisi laittaa pois esiltä. Vähän ajan päästä muori itse sanoi, että kuvia saakin ottaa, jolloin alkoikin ryhmäkuvien ottaminen yhdessä muorin kanssa. Ennen vierailun loppua paikalle saapui myös iso ryhmä lapsia, jotka olivat innoissaan meidät nähdessään.

Vierailun jälkeen lähdimme syömään ja takaisin Kisumuun. Ohjelmassa meille oli merkattu päätösjuhlat alkamaan klo 19, mutta onneksi täällä on joustava aikataulu kaikessa. Kotimatkalla nimittäin meidän bussi päätti hajota 20km ennen Kisumua. Parin tunnin odottelun jälkeen pääsimme jatkamaan matkaamme ja perillä Kisumussa olimme n. klo 19. 

Pikaisen laittautumisen jälkeen oli vuorossa juhlat, jonne saatiinkin tukka putkella juosta. Yliopisto oli hankkinut orkesterin soittamaan koko illaksi ja paikalle päästyämme saimmekin sännätä suoraa ruokapöytään. Ruokailun loppuessa innokkaimmat olivat valloittamassa tanssilattiaa ja täytyy sanoa, että paikallisilla oli kyllä rytmi veressä!

Konferenssijuhlassa oli joka maalta esityksiä ja me esitimme laulun, jonka opettajamme tanssahti eläytyneenä rooliinsa. Juhla päättyi klo 23, jonka jälkeen lähdimme asunnolle nukkumaan. Konferenssiviikon aikana saimme myös tietää, että Ugandan tytöt jäisivät Keniaan evakkoon pariksi viikoksi.

Konferenssiviikon jälkeen meillä alkoi viimeinen viikko synnytysosastolla ja saimme Monan kaveriksi osastolle. Sairaanhoitajat alkoivat huomioida meitäkin paremmin, koska Mona oli kätilöopiskelija ja heitä arvostettiin täällä paljon. Saimme jopa kunnon perehdytyksen, joka meiltä jäi uupumaan ensimmäiseltä viikolta. Viikon aikana pääsimme vierailemaan myös vastasyntyneiden teholla, joka oli todella mielenkiintoinen paikka. Työviikko jäi hieman lyhyemmäksi, koska lähdimme torstaina safarille. Safarista teen kuvapläjäyksen erikseen, koska kuvat kertovat siitä reissusta paljon enemmän.

Safarilta palattuamme teimme pienoisia hiusoperaatioita ennen nukkumaan menoa. Ollaan uskaltauduttu testaamaan paikallisia hiusvärejä, jota loppujen lopuksi ovat olleet hintaansa nähden hyviä, 250ksh/kpl. Omiin hiuksiini olen reissun ajan testannut punaista sekä tummanruskeaa ja jälkimmäisessä ajattelin pysyä ainakin reissun loppun saakka. 

Viime viikon maanantaina aloitimme sitten tämän reissun pisimmän urakan eli neljän viikon harjoittelun yksityisen sairaalan lastenosastolla. Sairaala sijaitseen sen verran kaukana, että meidän tarvitsee käyttää matatua. Onneksi bussin hinta ei ole päätä huimaava, vaan korkeintaan 20ksh suunta. Me aloitettiin Maijun kanssa yksityisessä viikkoa aikaisemmin kuin muut, koska he halusivat tehdä yhden viikon leikkuriharkasta siellä. 

Sairaalalle meitä oli saattamassa kaksi paikallista, joka tuli tarpeen, koska sairaala oli valtavan suuri. Lähdimme asunnolta 7:30 ja itse sairaalalla jouduimme odottelemaan noin neljä tuntia ennen kuin pääsimme ylihoitajan puheille. Harmiksemme yliopisto ei ollut ilmoittanut meistä nimilistan lisäksi mitään muuta ja jouduimme kuuntelemaan, kun ylihoitaja antoi pientä läksytystä opiskelijalle ja yliopistolle. Lopun päivää kiersimme sairaala-aluetta sairaanhoitajaopiskelijan opastuksella, jonka jälkeen pääsimmekin jo kotiin. Itse osastolle pääsimme tiistaina ja saimme mukavan vastaanoton koko osaston henkilökunnalta. Ensimmäisenä päivänä emme saaneet oikeastaan tehdä muuta kuin vetää ruiskuihin I.V.-lääkkeitä ja ihmetellä osaston menoa. Loppuviikosta meitä passitettiinkin kierroille lääkäriopiskelijoiden kanssa sekä heille tarkotetuille luennoille. Tällä viikolla eräs sairaanhoitaja kysyikin meiltä, olemmeko lääkäriopiskelijoita. Vaikka olemme ensimmäisestä päivästä lähtien sanoneet, keitä olemme ja miksi olemme täällä, ei tämä tunnu menevän heille jakeluun. Välillä turhauttaa olla osastolla, koska parhaimmillaan osaston kaikki opiskelijat yhteen laskettuna meitä on ollut yli 30, joka on aivan liian suuri määrä suhteellisen pienelle osastolle. Omatoimisuus on myös osastolla hankalaa, koska kaikki kirjoitetaan käsin, eikä potilaskansioista saa todellakaan aina selvää. Myös paikallisten aksentti on vielä hankalaa ymmärrettävää, vaikka omassa kielenymmärryksessäkin on vielä petraamista. Osastolla olemme viihtyneet eniten akuuttipuolella, jossa ovat sairaimmat lapset. Huone on pieni ja sängyissä saattaa maata kaksikin lasta kerrallaan.

Kuvia itse sairaalasta tai osastosta ei ole, mutta niitäkin koitetaan napsia jossain välissä. Viikonloppuna olisi tarkoitus mennä Kakamega-sademetsään ja lopun aikaa ottaa vaihteeksi aurinkoa. Oli hauska huomata yhdellä kauppareissulla, että eräässä Nakumatissa oli Pandan lakuja yli kymmentä eri sorttia. Maijun kanssa ostettiin heti usemmat pussit ja ensimmäisten pussien tyhjenemiseen ei kauaa mennyt. Aika tuntuu menevän kuin siivillä, koska tällä viikolla saavutettiin reissun puoliväli. Kova puheenaihe meidän kesken onkin aina välillä ollut, mitä tulemme ensimmäisenä syömään tai tekemään Suomeen päästyämme.

Parin viikon päästä meillä on ensimmäinen lomaviikko, jolloin olemme ajatelleet lähteä Mombasaan. Tulemme todennäköisesti selviämään reissusta ihan hyvällä budjetilla, koska bussimatkat sinne ja takaisin tulevat maksamaan yhteensä vain 50e, jee!