Viime viikko

Viikko sitten vietettiin viimeiset päivät lasten kanssa ja päätettiin harjoittelu orpokodissa. Harjoittelu siellä oli pehmeä lasku, koska tällä viikolla aloitimme työharjoittelun paikallisessa sairaalassa. Orpokodissa tulemme jatkossakin käymään aina, kun vain kiireiltämme kerkeämme.

Viikonloppu kuluikin aurinkoa ottaen ja kiertäen pikkukojuja. Aamusta laitettiin porukalla aamupalaa ennen liikkeelle lähtöä. Aamupala on ollut aika yksitoikkoista ja yleensää syömmekin kanamunaa eri paistettuina tai keitettyinä. Aamupalan pitää olla runsas, koska varsinkin työpäivinä sillä pitää jaksaa melkein yhteen saakka. Ollaan kehitelty erilaisia variaatioita ja heitetty paistetun kanamunan sekaan melkein kaikkea mahdollista, joka kelpaa syömiseksi. Me syömme hedelmiä paljon, koska täällä ne ovat todella halpoja ja tuoreita. Pään kokoisesta ananaksesta sai markkinoilla pulittaa 150ksh eli 1,5e. Ja jopa minäkin olen opetellut hieman syömään kasviksia!!! 

Pieni osa tuliaisistakin löytyi lauantaina. Päästiin myös leikkimään "poliisia ja rosvoa" kaupungilla. Eräs aineissa oleva,paikallinen mies lähti seuraamaan meitä. Me kuusi tyttöä otettiin jalat alle ja yritettiin jätätyttää mies matkasta, mutta sinnikkäästi hän vain jaksoi seurata meitä. Loppujen lopuksi menimme vartioituun kauppakeskukseen kahville ja mies päätti luovuttaa. Todennäköisesti miehen tarkoitus ei olisi ollut paha, mutta meitä tälläinen tyyli ahdisti. 

Meille on muodostunut myös lauantainen tapa käydä Nairobi Java House- kahvilassa syömässä. Kahvila on aika uusi ja paikalliset ovat siitä todella ylpeitä. Se muistuttaa melkeimpä Suomen kahviloita. 

Ollaan ihastuttu paikallisten tekemiin koruihin ja muihin esineisiin

Lauantai Java Housessa

Maanantaina sitten alkoikin se todellinen arki, kun aloitimme paikallisessa sairaalassa. Sairaala-alue ei tuo itselle mielikuvaa sairaalasta, vaan rakennukset näyttävät enemmänkin pieniltä navetoilta. Meitä kierrätettiin alueella ja hieman kaikilla osastoilla. Meille kerrottiin, että HIV-potilaille oli perustettu oma klinikka. Ensimmäinen aamupäivä oli aikalailla odottelua Afrikkalaiseen tyyliin.

 Me aloitettiin Maijun kanssa synnytysosastolla ja kyllä sitä väkisinkin jännitti. Osasto koostui kahdesta huoneesta, joiden keskellä oli synnytyssali. Paikat olivat todella likaiset ja eikä edes seiniin uskaltanut nojata. Meille näytettiin "pukuhuoneemme" eli keittokomero, jonka jälkeen päästiinkin töihin.

Osastolla meidät pistettiin Hollantilaisen sairaanhoitajaopiskelija matkaan, joka oli ollut osastolla viikon. Osa sairaanhoitajista on meitä kohtaan todella tylyjä ja välillä olemme heille kuin ilmaa. Lääkärit taas ovat aivan mahtavia ja suurin osa opetteli nimemme heti ensimmäisenä päivänä, vaikka ne ovatkin paikallisille vaikeat lausua.

Ensimmäisenä päivänä emme nähneet yhtäkään synnytystä, vaikka eräs äiti makasikin puolet työpäivästämme tuskaisena synnytyssalissa. Synnytyssalissa on kolme petiä, joiden välissä on pelkästään verhot. Monet potilaat käyttävät myös synnytyssalia käytävänä, jos tulee päästä huoneesta toiseen. Täällä ei yksityisyydesta tunnuta välittävän yhtään mitään, koska synnytyksienkin aikana salin ovet ovat auki. Osastolla ei äideille anneta ennen synnytystä minkäänlaista kipulääkitystä ja synnytyksen jälkeenkin heille on tarjolla vain Panadolia. Jos äideillä on lääkitys, joutuvat he itse hakea ja kustantaa ne sairaala-apteekista.

Tiistaina näimme kaksi todella nopeaa synnytystä. Toinen näistä synnytyksistä oli niinkin nopea, että äiti kerkesi juuri ja juuri mennä makaamaan sängylle, kun vauvan pää olikin jo pihalla. Meitä on uhiteltu ensimmäisestä päivästä lähtien, että saamme joku päivä "synnyttää" eli toimia kätilönä... Kauhulla sitä päivää odotellessa.

Äiti synnyttää täällä yksin, koska omaisia ei saliin mahdu. Hänet saatetaan jättää saliin yksin makaamaan ja välillä kovan huudon kuuluessa, joku voi mennä kurkkaamaan, onko kaikki hyvin. Ollaan myös nähty sitä, että äitiä lyödään hänen huutaessaan. Synnytyksen jälkeen äiti talutetaan hyvin nopeaa takaisin sänkyynsä ja kiireisimmillään synnytys on kuin liukuhihnatyötä. Osastolla ei ole riittävästi sänkyjä, joten yhdessä sängyssä saattaa parhaimmillaan olla jopa kaksi äitiä vauvoineen. 

Lapsi laitetaan lämpölampun alle heti syntymän jälkeen.

Sairaalalla ei tahdo olla välineitä ja tarvikkeita, jos niitä on, ne loppuvat nopeasti kesken. Eräänä päivänä näimme, kun naista yritettiin katetroida lapsen imukatetrilla. En sitten tiedä, olisiko ollut mahdollista lainata vaikka joltain toiselta osastolta. Raportille sekä lääkekierroille olemme päässeet muutamaan otteeseen. Täällä on se tyyli, että potilaskansion ollessa hukassa tai jossain muualla, ei potilas saa minkäänlaista lääkitystä. Potilaskansiot ovet pienessä toimistossa yhdessä läjässä ja yleensä sieltä puuttuu aina muutama kansio. Osastolla työskentelevät haaveilevat siirtymisestä tietokoneisiin jonain päivänä, kun kerroimme heille Suomen toiminnasta.

Keskiviikkona pääsimme myös todistamaan, kun eräs äiti synnytti 4,5kg lapsen. Äidille olisi pitänyt tehdä keisarileikkaus, mutta eräs päättäväinen kätilö päätti lapsen syntyvänkin luonnollista reittiä. Potilaan kohtaaminen on täällä erilaista kuin Suomessa, koska äskeisessäkin tilanteessa lääkärit kertoivat toisilleen vitsejä ja naureskelivat, kun äiti huusi tuskissaan.

Rakennuksen pääoven edessä on hyvä säilyttää täysiä neulankeräysastioita

Raskaan työviikon jälkeen saimme vieraita Kokkolasta, kun Merja ja Ilmo kävivät katsastamassa asuntomme ja olimme kutsuneet heidät myös syömään. Vieraat yllättivät ja toivat tuliaisina monta askia salmiakkia. Saimme purkaa hieman tuntemuksiamme harjoitteluista ja yleensäkin Afrikkaan liittyen. Ennen vieraitten tuloa kerkesimme käväistä myös Maasai marketissa, jossa oli paikallisten tekemiä käsitöitä ja esineitä.

Eilen lähdimme käymään hotellilla, joka sijaitsi aivan Victorianjärven rannalla. Paikka oli kuin paratiisi, vaikka tie sinne olikin välillä hieman epämääräisen näköinen. Lähdettiin päivällä käymään myös veneilemässä järvellä. Kaikkien suut loksahtivat auki, kun yhtäkkiä virtahepo nosti päänsä vedestä. Reissu oli todella elämys ja mukavaa vaihtelua itsensä kärventämiseen.

Ensi viikkolla meillä on konferenssiviikko, jolloin opiskelijat tulevat Ugandasta tänne. Viikon aikana on esityksiä ja vierailuja. Todennäköisesti lähdetään käymään Masenossa yliopistolla sekä katsastamassa Obaman isän synnyinkoti. Viikko tuo mukavaa taukoa harjoitteluihin.

Blogin päivittäminen on täällä todella hankalaa, koska netti toimii tietokoneella todella huonosti. Koitan kuitenkin päivitellä kuulumisia aina välillä. Tänään ohjelmassa on vaihteeksi itsensä kärventämistä, en valita! 

Keskiviikko

Uusi työviikko on lähtenyt jo käyntiin tutussa orpokodissa. Maanantaina oltiin 1-3v lasten kanssa ja eilen päästiin vauvojen puolelle. Tänään hivuttauduttiinkin taas taaperoiden puolelle. Taaperoiden puoli on ollut meidän tyttöjen suosiossa, koska lapset ovat innokkaita leikkimään ja saamme aikamme kulumaan siellä nopeiten. Töissä olemme edelleenkin pääsääntöisesti vain syöttäneet ja leikkineet lasten kanssa. Ollaan yritetty kysellä ja olla aktiivisia sillä seurauksella, että olo tuntuu kuin olisi vain tiellä.
Ollaan nähty myös adoptioprosessia orpokodissa. Viime viikon perjantaina tulivat vanhemmat katsomaan lastaan ja tänään he saivatkin viedä pojan Nairobiin, jossa he joutuvat viettämään vähintään seuraavat kuusi kuukautta. Yhtenä päivänä vanhempien lähtiessä orpokodista, oli heidän perässään muutama itkevä pikkulapsi. Tuntui kurjalta kuulla, että yksi lapsista oli nähnyt vaikka kuinka monen muun lähtevän uuden perheen mukaan ja itse joutunut aina jäämään, vaikka oli ollut orpokodissa kauiten.
Tänään aamupalan jälkeen ihmettelimme, kun lapset pistettiin pienille tuoleille istumaan seinustalle riviin. Homma nimi selvisi siinä vaiheessa, kun pöytään alettiin kantamaan täytekakkuja ja suurin osa orpokodin väestä tuli päiväsaliin. Kyseessä oli nimittäin läksiäisjuhla. Työntekijät lauloivat ja tanssivat innoissaan ja esitys oli todella upea. Orpokodin johtaja, työntekijät sekä vanhemmat pitivät puheita ja kyllä teki itselläkin tiukkaa katsella, kun vanhemmat itkivät onnesta. Vanhemmat sanoivat odottaneen tätä hetkeä pari vuotta ja kyllä täytyy olla onnellinen ihmisistä, joilla riittää kärsivällisyyttä näin pitkään projektiin.

Tänään käytiin myös lasten kanssa ajelulla. Kaikki taaperot lastattiin kuumaan bussiin ja matka kohti kaupunkia alkoi. Lapsille ei laitettu turvavöitä, koska niitä ei saanut säädettyä sopivalle eikä heillä myöskään ollut turvaistuimia bussissa, joten pienen pelon kanssa saatiin lähteä reissuun. Vain pienimmät lapset sai ottaa syliin, koska muuta lapsista osasivat hoitajien mielestä istua itse. Bussissa oli todella kuuma ja suurin osa lapsista olikin jo alkumatkasta ihan hikimärkänä. Heti alkureissusta yksi hoitajista jäi pois kyydistä hoitamaan omia asioitaan, joten me kolme opiskelijaa jäimme toisen hoitajan ja kuskin kanssa kaitsemaan lapsilaumaa. Naurettiinkin tyttöjen kanssa, että Suomessa omista kauppareissuista työajalla saisi melkein potkut. Kiersimme ajelun aikana slummialuetta ja kuski teki matkan aikana useita pysähdyksiä, mm. hakeakseen silitysraudan eräästä talosta. Kuskin ollessa hakemassa rautaa, alkoi takapenkiltä kuulua lorotusta. Yhdelle pojista oli iskenyt pissahätä ja hän päätti tehdä tarpeensa bussin takaosaan. Matka jatkui siitäkin huolimatta ja kuskimme päätti ottaa muutaman liftarinkin kyytiin. Kävimme viemässä kyytiläiset perille ja haimme myös asioilla olleen hoitajan. Ajelu kesti yli tunnin ja lapset olivat aivan uuvuksissa. Onneksi lapset saivat heti ruokaa ja juomaa. Outoa täällä on se, ettei ruokailuiden yhteydessä nautita ollenkaan juomaa. Kaikki neste otetaan vasta, kun ollaan syöty.
Orpokodin lapset ovat todella suloisia ja ollaankin tyttöporukalla heitetty huonoa vitsiä, kenet muksuista viedään mukanamme Suomeen.

Vapaa-aikana olemme taas oleskelleet hotellin altailla ja ottaneet aurinkoa. Osa meistä on palanut pahoin ja kyllä itselläkin iho alkaa kuoriutua hiljalleen. Paikallisia tuotteitakin on tullut testattua huonolla menestyksellä. Testasin ensimmäisellä viikolla paikallista tehohoitoa hiuksille. Aine olikin sen verran rasvaista, ettei se lähtenytkään ihan muutamalla pesulla pois. Loppujen lopuksi tukka ei näyttänyt rasvaiselta, kun sen pesi kolmesti tiskiaineella ja laittoi kuivashampoota päälle. Myös paikallinen kookosöljy ei herättänyt hirveästi ihastusta. Itse öljyssä ei ole sen enempää vikaa, mutta haju muistuttaa enemmän paistinrasvaa kuin kookosta. Ja jossei lähipiiriltä ala tulla etukäteen joululahjatoiveita, voi odottaa paketista löytyvän juuri nuo kaksi tuotetta.
Ollaan tultu aika sinuiksi Afrikan kanssa ja ollaan oltu sitä mieltä, että meille pidetyissä orientaatioissa on peloteltu aivan turhan paljon. Hampaatkin uskalletaan pestä jo hanavedellä, eikä kukaan ole vieläkään kuollut siihen. Myös liikkuminen alueella alkaa olla jo luonnollisempaa eikä joka vastaantulijaa tarvitse pelätä. Kultturieroihinkin alkaa jo sopeutua, vaikka aina löytyy asioita, jotka kaipaavat vielä hieman totuttelua.

Hyvää joulua Veeralle!