Keskiviikko

Uusi työviikko on lähtenyt jo käyntiin tutussa orpokodissa. Maanantaina oltiin 1-3v lasten kanssa ja eilen päästiin vauvojen puolelle. Tänään hivuttauduttiinkin taas taaperoiden puolelle. Taaperoiden puoli on ollut meidän tyttöjen suosiossa, koska lapset ovat innokkaita leikkimään ja saamme aikamme kulumaan siellä nopeiten. Töissä olemme edelleenkin pääsääntöisesti vain syöttäneet ja leikkineet lasten kanssa. Ollaan yritetty kysellä ja olla aktiivisia sillä seurauksella, että olo tuntuu kuin olisi vain tiellä.
Ollaan nähty myös adoptioprosessia orpokodissa. Viime viikon perjantaina tulivat vanhemmat katsomaan lastaan ja tänään he saivatkin viedä pojan Nairobiin, jossa he joutuvat viettämään vähintään seuraavat kuusi kuukautta. Yhtenä päivänä vanhempien lähtiessä orpokodista, oli heidän perässään muutama itkevä pikkulapsi. Tuntui kurjalta kuulla, että yksi lapsista oli nähnyt vaikka kuinka monen muun lähtevän uuden perheen mukaan ja itse joutunut aina jäämään, vaikka oli ollut orpokodissa kauiten.
Tänään aamupalan jälkeen ihmettelimme, kun lapset pistettiin pienille tuoleille istumaan seinustalle riviin. Homma nimi selvisi siinä vaiheessa, kun pöytään alettiin kantamaan täytekakkuja ja suurin osa orpokodin väestä tuli päiväsaliin. Kyseessä oli nimittäin läksiäisjuhla. Työntekijät lauloivat ja tanssivat innoissaan ja esitys oli todella upea. Orpokodin johtaja, työntekijät sekä vanhemmat pitivät puheita ja kyllä teki itselläkin tiukkaa katsella, kun vanhemmat itkivät onnesta. Vanhemmat sanoivat odottaneen tätä hetkeä pari vuotta ja kyllä täytyy olla onnellinen ihmisistä, joilla riittää kärsivällisyyttä näin pitkään projektiin.

Tänään käytiin myös lasten kanssa ajelulla. Kaikki taaperot lastattiin kuumaan bussiin ja matka kohti kaupunkia alkoi. Lapsille ei laitettu turvavöitä, koska niitä ei saanut säädettyä sopivalle eikä heillä myöskään ollut turvaistuimia bussissa, joten pienen pelon kanssa saatiin lähteä reissuun. Vain pienimmät lapset sai ottaa syliin, koska muuta lapsista osasivat hoitajien mielestä istua itse. Bussissa oli todella kuuma ja suurin osa lapsista olikin jo alkumatkasta ihan hikimärkänä. Heti alkureissusta yksi hoitajista jäi pois kyydistä hoitamaan omia asioitaan, joten me kolme opiskelijaa jäimme toisen hoitajan ja kuskin kanssa kaitsemaan lapsilaumaa. Naurettiinkin tyttöjen kanssa, että Suomessa omista kauppareissuista työajalla saisi melkein potkut. Kiersimme ajelun aikana slummialuetta ja kuski teki matkan aikana useita pysähdyksiä, mm. hakeakseen silitysraudan eräästä talosta. Kuskin ollessa hakemassa rautaa, alkoi takapenkiltä kuulua lorotusta. Yhdelle pojista oli iskenyt pissahätä ja hän päätti tehdä tarpeensa bussin takaosaan. Matka jatkui siitäkin huolimatta ja kuskimme päätti ottaa muutaman liftarinkin kyytiin. Kävimme viemässä kyytiläiset perille ja haimme myös asioilla olleen hoitajan. Ajelu kesti yli tunnin ja lapset olivat aivan uuvuksissa. Onneksi lapset saivat heti ruokaa ja juomaa. Outoa täällä on se, ettei ruokailuiden yhteydessä nautita ollenkaan juomaa. Kaikki neste otetaan vasta, kun ollaan syöty.
Orpokodin lapset ovat todella suloisia ja ollaankin tyttöporukalla heitetty huonoa vitsiä, kenet muksuista viedään mukanamme Suomeen.

Vapaa-aikana olemme taas oleskelleet hotellin altailla ja ottaneet aurinkoa. Osa meistä on palanut pahoin ja kyllä itselläkin iho alkaa kuoriutua hiljalleen. Paikallisia tuotteitakin on tullut testattua huonolla menestyksellä. Testasin ensimmäisellä viikolla paikallista tehohoitoa hiuksille. Aine olikin sen verran rasvaista, ettei se lähtenytkään ihan muutamalla pesulla pois. Loppujen lopuksi tukka ei näyttänyt rasvaiselta, kun sen pesi kolmesti tiskiaineella ja laittoi kuivashampoota päälle. Myös paikallinen kookosöljy ei herättänyt hirveästi ihastusta. Itse öljyssä ei ole sen enempää vikaa, mutta haju muistuttaa enemmän paistinrasvaa kuin kookosta. Ja jossei lähipiiriltä ala tulla etukäteen joululahjatoiveita, voi odottaa paketista löytyvän juuri nuo kaksi tuotetta.
Ollaan tultu aika sinuiksi Afrikan kanssa ja ollaan oltu sitä mieltä, että meille pidetyissä orientaatioissa on peloteltu aivan turhan paljon. Hampaatkin uskalletaan pestä jo hanavedellä, eikä kukaan ole vieläkään kuollut siihen. Myös liikkuminen alueella alkaa olla jo luonnollisempaa eikä joka vastaantulijaa tarvitse pelätä. Kultturieroihinkin alkaa jo sopeutua, vaikka aina löytyy asioita, jotka kaipaavat vielä hieman totuttelua.

Hyvää joulua Veeralle!